torstai, 17. joulukuu 2009

Erään blogin loppu

Elämäni ensimmäinen psykiatrikäynti toi mukanaan uuden diagnoosin: toistuva masennus, jaksot lieviä. Ja mielialalääkkeen. Tämä blogi loppuu tähän. Uusi elämä, uusi blogi. Jos tahdotte linkkiä siihen - ilmoittautukaa.

keskiviikko, 9. joulukuu 2009

Vinkki itkijöille

Meille usein itkijöille nenäliinat ovat tärkeitä arjen kanssakulkijoita. Juuri itkuniistämiseen suosittelen lämpimästi kangasnenäliinoja. Itkiessähän nenä ei eritä niinkään paksua räkää kuin juoksevaa "vettä". Tämän kangasnenäliina imee paremmin kuin paperi. Parasta on kuitenkin, ettei se muutu heti ensimmäisen niiston jälkeen vettyneeksi ja ällöttäväksi klähmäpalloksi. Kangasnenäliina ei hajoa eikä repeä ja se kestää jopa läpi psykoterapiaistunnon! Lisäksi se varjelee nenän ihoa kuivumiselta ja on halpa sekä käytännössä ikuinen, eli se on myös ekologinen ratkaisu. Hyviä nenäliinoja voi kysyä vaikkapa mummoltaan. Vanha kansa osaa arvostaa kangasnenäliinaa. Vai luuletteko että itkuvirsiä voisi laulaa joku paperitollo kädessä?

tiistai, 1. joulukuu 2009

Tarinoita, jotka elämä kirjoitti

Ihmeellistä, miten elämä itse joskus kirjoittaa tarinoita, ohi sen mitä me ihmiset aiomme.

Aloitin tämän blogin kirjoittamisen tammikuussa, ajatuksena kirjata ylös tämä vuosi. Tarinan piti olla jotain sen suuntaista kuin "vaikeuksien kautta voittoon". Tai ehkä "viimehetken pelastuminen".  Tarina kesti tismallen sen aiotun yhden vuoden, mutta siitä tuli käänne- ja elämänmuutostarina.

Käänteen ja elämänmuutoksen voi tarinoittaa kahdella tavalla: tämä voi olla tarina epäonnistumisesta tai tarina emansipaatiosta. Tällä hetkellä taistelen kovasti pitääkseni kiinni jälkimmäisen versoista, jotka etsivät paikkaansa epäonnistumisen tunteiden myrskyssä.

Minä elin kauan tavalla, joka ei (enää) vastannut sitä, mitä elämältä haluan. Nyt olen vastoin kaikkia yhteiskunnallisia ja sosiaalisia odotuksia irtautumassa siitä. Tulevaisuus on avoin ja epävarma, mutta siihen sisältyy lupaus paremmasta, koska omemmasta elämästä. Tämän vapautumisen tarinan kertominen on voimauttavaa, mutta pelko jää. Pelko että alulla oleva uusi tarinani on tragedia.

maanantai, 30. marraskuu 2009

Kaappeja ja ulostuloja

Vielä joitakin hajanaisia ja vähemmän hiottuja merkintöjä tähän blogiin, ennen kuin uusi on hahmottunut aloituskuntoon.

Viime viikkojen kysymys on ollut, miksi en ole kertonut psyykkisistä ongelmistani niin monille jo paljon aiemmin. Vastaus on tietysti, koska en ole myöntänyt niitä itselleni. Tarkemmin sanottuna en ole antanut itselleni lupaa olla selviämättä tässä elämäntilanteessa. Osa minusta sanoo vieläkin: "ovat muutkin selvinneet väitöskirjasta, kyllä sinunkin täytyy".  Luvan antamisen tärkeydestä kertoo, että terapiassakin parhaiten etenevät alueet, joissa olen kyennyt sanomaan: "tästä minun ei tarvitsekaan selvitä, ainakaan ilman ongelmia".

Olen siis käynyt terapiassa "salaa" ja mutissut muille jotain epäselvää väsymyksestä ja että "ei mene oikein hyvin" ja että väitöskirja etenee "vaihtelevasti". Niinpä paraneminenkin on ollut vain puolinaista. 

Tosiasioiden sisäistä hyväksyntää edistää vihdoin aloittamani julkisivun purkutyö. Mikä hirveä itselle antamani taakka onkaan ollut näytellä jatko-opiskelijaa, jolla on homma hanskassa.

Ensimmäinen purkuareena oli "menestystiimini", siis mentorointiohjelman peer coaching -ryhmä. He tiesivätkin jo minulla olevan ongelmia, mutta nyt kerroin asian koko mittakaavan ja virallisen diagnoosin: sopeutumishäiriö. Ihanat, ihanat tiimiläiset ottivan asian juuri niin kuin pitääkin. Siitä tuli aika kyynelrikas istunto. En olisi koskaan uskonut miten tärkeä tästä periaatteessa ammatillisesta ja melko sattumanvaraisesti kootusta ryhmästä minulle jonain päivänä tulisi.

Tänään laitoin sähköpostia väitöskirjan ohjaajalle. Professorilta tuli heti puolen tunnin päästä vastaus, oikein ymmärtäväinen. Ja tietenkin voin "tulla takaisin" milloin vain haluan ja pystyn. Ja jos tarvitsisin toista mielipidettä niin hänen vaimonsa on depressioihin ja pelkoihin erikoistunut psykoterapeutti. En todellakaan aio mennä sinne, mutta tiedän hänen tarkoittaneen tarjouksella hyvää. Olisi pitänyt arvata, että tavalla tai toisella hänellä on kokemusta psykoterapiaympyröistä. Miksiköhän sekin maili oli niin vaikea lähettää, että siihen meni viikkoja?

Mentorille lähetin myös sähköpostia. Sairaus-selityksen lisäksi kirjoitin hänelle myös ajatuksiani siitä, miten sisäinen motivaationi väittelyyn hävisi vähitellen kokonaan, enkä tiedä haluanko enää koskaan tehdä sitä loppuun. Vastaus tullee tällä viikolla. Nyt mietin pitäisikö mentorointi-ohjelmalle ilmoittaa. Nehän pitävät minua jatko-opiskelijana.

Viikonloppuna mieheni kertoi puhelimessa kaksossiskolleen, ja jouluna aion sanoa myös anopille ihan nimeltä, mikä minua vaivaa. Myös mieheni ihanalle ikivanhalle tädille ja hänen elämänkumppanilleen aion kertoa, koska he ovat olleet niitä harvoja itsekin tohtoreita, jotka ovat todella ottaneet minut tieteen tekijänä vakavasti ja kannustaneet nimenomaan laadullisen väitöskirjan tekoon. He ovat yrittäneet etsiä sanomisistani niiden itua, kun tieteellinen "keskustelu" tuntuu täällä keskittyvän puutteiden etsintään.

Omalääkärilleni en sensijaan saanut sanottua mitään, vaikka kävinkin hänen luonaan ottamassa flunssarokotuksen. On vaikea löytää sopivaa väliä ottaa vastaanotolla ihan muuta asiaa puheeksi, mutta ennen kaikkea kynnys johtuu siitä, että epäilen hänen olevan pettynyt, kun en kertonut aiemmin. Niinkö vähän luotan häneen, vaikka hän on hoitanut kaikkia muita terveysasioitani jo vuosia? Ja hän olisi varmaan ehdottanut lääkityksen kokeilemista jo aiemmin, mikä varmaan olisikin ollut järkevää. No, ennemmin tai myöhemmin hänelle on pakko sanoa. Jos alan ottamaan mielialalääkkeitä, niin ne on pakko ottaa huomioon muiden lääkkeiden kohdalla.

Ihan kaikille en tietenkään tule kertomaan nytkään. Mutta minun täytyy alkaa määritellä uudelleen missä loppuu terve itsensä suojeleminen ja missä alkaa epäterve julkisivujen ja "onnellisuusmuurien" pystyttäminen.

torstai, 26. marraskuu 2009

Laatikko

Ostin laatikon väitöskirjalle. Se on harmaa ja keskikokoisen iso, kauniskin. Psykologi ehdotti kauniin ostamista. Se näyttäisi, että vaikka väitöskirja ei loppunut niin kuin toivoin, oli se silti kaunis ja hyvä osa elämääni. Kaunis laatikko sanoo: sinäkin kuulut minun elämääni, sellaisena kuin olet. Minä hyväksyn sinut ja samalla itseni.

Työpöydän tyhjentäminen ei kestänyt kahta tuntia kauempaa, vaikka lajittelin sitten kuitenkin paperit jotakuinkin. Laatikkoon mahtuivat lopulta myös kansiot, joihin olen säilönyt monistetut artikkelit. Materiaa oli lopulta aika vähän. Tosin tieteelliset kirjat odottavat vielä kohtaloaan hyllyssä ja kannettava tietokone odottaa virtuaalista raikkoamistaan. Virtuaalinen laatikko - muistitikku vain tätä varten - on vielä ostamatta, mutta mahtuu harmaaseen laatikkoon. Se seisoo vielä työhuoneessa.

Miltä nyt tuntuu? Surulliselta. Itkettää. Ei epätoivoiselta.

Loppuuko tämä blogi tähän?